Miksi minustakin tuli sellainen lycramies joka viilettää asfaltteja vauhdikkaassa maantiepyörässään, ajolaseineen ja omituisine housuineen?

Nuorena miehenä minua ei liikunta kiinnostanut. 1980-luvun liikunnan opetus oli maalaiskunnassa aika omituista. Esimerkiksi juoksemisesta tai kuntosaliharjoittelusta kukaan ei minulle koskaan kertonut miten niitä pitäisi harjoitella? Mitä määriä ja kuinka usein? Minkälaiset varusteet tulisi olla? Aina vaan liikuntatunneilla pelattiin jotain jossa se yksi luokan SM-tason urheilija pääsi loistamaan. Jos joku olisi kertonut miten pitäisi harjoitella, olisin kyllä tunnollisena oppilaana aloittanut jo aikaisemmin. Muistan, että joskus 1985 koulussa oli sellainen villitys, että merkitään lapulle paljonko on päivässä hiihtänyt ja kuukauden saldo lasketaan yhteen. Innostuin asiasta ja hiihdin yhdessä kuukaudessa 200 kilometriä. Kun siitä ei sitten oikein mitään seurannut, unohtui hiihto ja palasin arkeen.

Toisen kerran innostuin abiturienttivuonna 1992-93. Minulla oli 25 kg ylipainoa ja kunto todella huono. Tietokoneet ja kirjat olivat kaapanneet minut aika totaalisesti. Syksyllä oli armeijaan meno edessä ja se huolestutti. Ensin pudotin painoa syömistä selvästi vähentämällä ja sen jälkeen aloin lenkkeilemään. Kukaan ei ollut minulle kertonut mitä määriä, vauhteja tai matkoja pitäisi juosta. Aloitin niin, että lähdin kotoa juoksemaan ja juoksin rivakkaa vauhtia niin kauan kuin jaksoin ja sitten kävelin kotiin. Juoksumatka piteni oikeastaan jokaisella kerralla kunnes kahden kuukauden jälkeen pystyin kevyesti juoksemaan 10 kilometriä. Armeijan selvitin kunnialla ja kotiuduin reservin vänrikkinä.

Korkeakouluopintojen aikaan kuntoni taas heikkeni. Osa Teknillisen korkeakoulun kursseista oli niin vaikeita, että pelkona oli etten läpäisisi koko koulua. Tässä tilanteessa liikunta jäi vähälle. Viimeisenä opiskeluvuonna sentään aloin kävelemään Lauttasaarta ympäri. Viiden kilometrin kävelyn jälkeen sallin itselleni pullakahvit!

Ensimmäinen insinööripaikkani oli Ylivieskassa. Siellä keksin korvalappustereot ja kävelyn. Usein kävelin Ylivieskan keskustasta Kalajoen vartta Niemelänkylälle ja takaisin. Samalla aloin seurata syömistäni ja kuntoni alkoi kohentua hiljalleen. Kun 2003 elokuussa siirryin Poriin, jatkoin kävelyä Kirjurinluodolla ja Isomäessä. Ehkä vuoden jälkeen alkoi tuntua, että jalat kestäisivät juoksua ja aloitin lenkkeilyn. Aloin juosta säännöllisesti 10 km lenkkejä ja työpaikan porukalla pelasimme myös sählyä, josta innostuin. Huomasin, että kunnon kohentaminen myös piristi ja lisäsi jaksamista töissä. Ei enää ollut puhettakaan, että olisin melkein nukahtanut jossain insinööripalavereissa.

Keväällä 2008 Siilinjärven yläasteen luokkakaverini Huttusen Janne, joka nykyään asuu Viherlaaksossa, haastoi minut Turun Paavo Nurmi puolimaratoniin. Ajattelin, että kun kerran olen 10 km lenkkejä juossut niin eiköhän tämä mene. Sepä ei ollutkaan niin helppoa. Kun puolimaratonissa oli juostu kovaa 10 km kauniiseen Ruissaloon ja oli aika kääntyä takaisin kohti Turkua, minulla tuli täysi muuri vastaan. Jalat halvaantuivat ja lopusta puolet piti kävellä. Ajaksi tuli 2:10 ja hävisin selvästi Jannelle. Tästä suivaantuneena aloitin puolimaratoniharjoittelun kunnolla. Perehdyin asiaan ja ymmärsin pitkien lenkkien tarpeen harjoittelussakin ja lisäksi opin kantapään kautta urheilujuoman nauttimisen tarpeen puolimaratonin puolivälin tienoilla. Viiden vuoden ajan harjoittelin kunnolla ja treenauksen huippu oli Forssan Suvi-illan puolimaratoni, jossa ylös merkittiin aika 1:46.

Juoksuharjoittelu toi kuitenkin mukanaan monia vaivoja. Akillesjänteeni hiukan repesi kerran ja jalkapohjan luupiikki eli plantaarifaskiitti vaivasi minua kahdesta. Vuoden 2014 alussa valittelin näitä vaivoja urheilulääkärille ja hänellä oli yksinkertainen ohje: ”Kokeile pyöräilyä.”. Olinhan sitä lapsena pyöräillyt ja omistinkin kaupassa käyntiin hankitun seitsenvaihteisen Nishikin, mutta pyöräily urheiluna oli uutta minulle. Onneksi Hokkasen Jani, opiskelukaverini ja kolleegani Maanmittauslaitokselta Pasilasta, osasi neuvoa pyöräilyn perusteet, lukkopolkimet ja minkälaisella pyörällä kannattaisi aloittaa. Jani opasti minut myös kuntasaliharjoittelun perusteisiin Pasilan virastotalon kuntosalilla.

Aloitin pyöräilyn reippaasti. Ensin sinnittelin puoli vuotta Nishikilläni. Pirttimäen ja Solvallan polut kolusin pyörälläni. Oli aika voittajan tunne, kun noin kymmenennellä kerralla pääsin Pirttimäki-Solvalla polun jyrkimmän mäen pyörälläni ylös asti. Sitten Janin neuvosta syksyllä 2014 hankin Feltin cycklocross -pyörän. Kumeja vaihtamalla siitä sai jo kunnon asfalttimenijän. Feltillä pystyi osallistumaan pyöräilytapahtumiin ja ehdin juuri osallistua viimeiseen Tour de Helsinki -pyöräilytapahtumaan kesällä 2015. Tästä eteenpäin olen aina osallistunut Giro d’Espoo -pyöräilytapahtumaan. Nytkin minulla on jo joulukuussa 2019 tehty ilmoittautuminen tapahtumaan voimassa. Toivottavasti tapahtuma päästään vielä järjestämään.

Porissa ollessani olin muutaman kerran kokeillut spinningiä, mutta talvella 2014-15 innostui lajista uudestaan. Lukkopolkimilla se olikin pykälän kivempaa. Seuraavat talvet kävin aktiivisesti Sellon kauppakeskuksen katolla sijaitsevassa Elixiassa spinningissä ja vähän jumpissa muutenkin. Sello on kätevästi työmatkani puolivälissä. Sitten syksyllä 2018 luin pyöräilylehdistä, että ns. virtuaalitreinerit ovat saaneet suosiota. Asiasta innostuneena menin Sörnäisten Toni Toni’sista kyselemään asiasta. Pääsin ulos liikkeestä Wahoo Kickr -trainerin ja uuden BMC-maantiepyörän onnellisena omistajana. Kokeilin eri ohjelmia trainerin kanssa, mutta aika pian totesin Zwift-ohjelman ylivoimaisuuden. Siinä tuhannet harrastajat pyöräilevät muutamassa virtuaalimaailmassa. Pyöräillä voi vapaasti vain maisemia katsellen tai osallistua erilaisiin kisatapahtumiin. Zwift osoittautui niin mielekkääksi ohjelmaksi, että 2019 jätin jo tyystin spinningin. Korona-talvea 2020-2021 ajatellen oli onnellinen sattuma, että ehdin perhtyä Zwiftin saloihin. Olen nyt pystynyt harjoittelemaan turvallisesti kotonani.

Jälkikäteen olen huomannut, että kesät 2017, 2018 ja 2019 taisi urheilu viedä minut ylikunnon puolelle. Spinningin ja työmatkapyöräilyn yhdistelmä talvisin kehitti kuntoa mukavasti ja aina vapun tietämissä olin parhaassa mahdollisessa kunnossa. Sitten asfalttien auetessa aloin himoita kilometrejä ja homma meni överiksi. Lepsämä, Veikkola, Selki, Siuntio ja Lohja, kuin myös useat Itä-Suomen asfaltit, tulivat tutuiksi. Yleensä kesän lopussa roppa oli aivan tukossa eikä kehittymistä tapahtunut ja nopeudetkin jäivät 25-28 km/h tasolle. Syksyllä 2019 tajusin asian ja aloin tarkemmin seurata kuntoani ja palautumistani. Otin vanhan käyttämättömän sykemittarinkin käyttöön. Keväällä ja kesällä 2020 noudatin ensimmäistä kertaa tiukkaa ohjelmaa. Palautumisesta piti huolehtia ja kovia harjoituksia ei saanut olla liikaa. Heinäkuussa 2020 pyöräilin yksin Humppilan ja Punkalaitumen välimaastossa 55 km ympyrälenkin keskivauhdilla 32,5 km/h. Lenkin jälkeen oli voittajan fiilis!

Pyöräily on minulle tärkeä harrastus. Keski-ikäiselle miehelle se sopii loistavasti. Rasitusvammat ovat moneen muuhun lajiin verrattuna olemattomat ja harjoitellut määrät voivat olla isojakin. Pyöräilyssä on myös se hyvä puoli, että siinä pääsee tutustumaan kauniiseen kotimaahamme! Pullakahvit Lapinkylän kahvilalla 70 km lenkin päälle tekevät eetvarttia! Suosittelen!